Ostoskori
0
0,00 €
Terveisiä Mazatlánista!
18.08.2022
Terveisiä Mazatlánista!
Kesän aikana olemme saaneet kohdata monia kadun ihmisiä. Vain Jumala tietää heidän kohtalonsa, meidän tiemme heidän kanssaan ovat vain ristenneet, mutta Pyhä Henki on puhutellut sekä meitä että heitä. Tässä muutama kohtaaminen.
Kioskin mykkä mies
Kulmakioski oli vielä keskiyön korvilla auki, kun kuljimme ohitse. Poikkesimme ostamaan kivennäisvettä, sillä oli yhä yli kolmekymmentä astetta lämmintä. Aukiolta kuului ravintolamusiikkia ja naurua, tuttu kävelykeppivanhus nukkui omalla penkillään, kissat livistivät varjoina pimeässä.
Kioskin kynnyksellä istui raitapaitainen mies hiljaa huojuen, epämääräistä ääntä mongertaen, käsi rinnan päällä koukussa vatkaten. Kuulin, miten Pyhä Henki kuiskasi: "Ostakaa hänelle jotakin!" Olimme jo menossa kassalle, mutta palasimme viileäkaapille ja valitsimme omenamehupullon. Kiersimme toisesta ovesta ulos ja takaisin raitapaitamiehen luokse. Hän oli noussut seisomaan, ja jotenkin hämmästyneenä tarkkasi meitä, kun laitoimme hänen käteensä mehun - korkki piti avata valmiiksi, sillä yksikätisenä mies ei olisi sitä saanut auki itse. Kylmä juoma maistui. Suljimme pullon ja toivotimme siunausta, saimmepa antaa vielä pienen setelin kouraan. Pieni, epäilevä ääni takaraivossa väitti: "Hän hukkaa rahan kuitenkin, turhaan annatte. Hänessä on riivaaja ja mykkä henki, näettehän itse." Olisimme rukoilleet, mutta toistaiseksi Herra kielsi. Hymyilimme, nyökkäsimme ja jatkoimme matkaa.
Puolen tunnin kuluttua mies könkkäsi meitä uudelleen vastaan. Mehupullo oli hävinnyt, raha varmaan samoin tein. Tällä kertaa me istuimme penkillä kadun reunalla, hän selvästikin tunnisti meidät, hidasti ja jäi seisomaan. Katsoin hänen ruskeisiin, syvälle painuneisiin silmiinsä ja sanoin suomeksi - miksi suomeksi! - sen lauseen, minkä tiesin hänen sieluunsa yltävän: "Jeesus rakastaa sinua." Miehen mongerrus lakkasi hetkeksi, hän hiljeni ihan, nosti sitten katseensa jonnekin ylös ja osoitteli kädellään kohti puun latvoja, sitten hän alkoi innokkaammin mumista. Ylhäällä oli jotain! Toivotimme uudelleen siunausta.
Hänen mentyään katsoimme toisiimme. Kenties seuraavalla kerralla saamme rukoilla hänen puolestaan. Ehkä vielä saamme nähdä tämän miehen puhuvan!
Marketin nurkan pikkutyttö
Suurten katujen risteyksessä keskustan laidalla on apteekin ja ruokakaupan yhdistelmä, marketti, joka on aina avoinna. Sinne saakka on turha kävellä päivisin, sillä helle on liian raju. Yöaikaan on kuitenkin usein helpompi käydä siinä suunnassa kaupunkia, ja saman tekevät monet muut. Liikennettä ja asiakkaita kulkee tasaisena virtana.
Marketin ovella istuu myöhään joka ilta pieni perhe. Nuori äiti kaupustelee tikkukaramelleja muovipussista ja tarjoaa kaupan ovesta kulkeville: Rouva, tahdotteko yhden? Tällä äidillä on ihan pieni pikkutyttö, kaksivuotias saparopää, joka myös joka yö päivystää oven vieressä. Harvoin hänellä on kenkiä, mutta likainen pehmolelu sentään aina kainalossa. Hän roikkuu äidin kaulassa, tepsuttelee asfaltilla, nujuaa ikkunaa vasten, kyykistelee ovensuussa kuin pieni öinen kujakatti.
Ensimmäisellä kerralla heidät tavatessamme ostimme heille kassillisen ruokaa. Kaupassa kyselimme Pyhältä Hengeltä: Näitä vai noita toisia leipiä kassiin? Otetaanko heille keksejä myös? Jumalalla on paras ymmärrys ja hän aina tietää, mitä joku tarvitsee! Äidin yllättyneet, kiitolliset silmät olivat meille suuri palkka. Tyttökin sai omat herkkunsa. Tämän kohtaamisen jälkeen he ovat aina tunteneet meidät kaukaa, ja monia kertoja olemme saaneet olla heitä auttamassa, milloin mitenkin.
Jumala, kunpa kaksivuotiaan ei tarvitsisi kerjätä öisin! Jospa hänkin pääsisi sänkyyn nukkumaan!
Yksijalkainen
Keskustan kauppakadun kulmassa aikaansa viettää yksijalkainen mies. Hän on onnekas, sillä hänellä on kainalosauvat, oikein sellaiset vanhanaikaiset, suuret ja puiset. Monella raajarikolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä, tämä mies seisoskelee usein sauvojensa varassa kadulla huudellen ihmisille. Hänellä lieneekin useita tuttuja, ainakin jotkut vastailevat kun hän kertoo kovaan ääneen mielipiteitään.
Maitokauppaan mennessämme Pyhä Henki pysäytti meidät tämän miehen kohdalle. Kaksitoistavuotias tyttäremme innostui: "Minä tahdon mennä antamaan miehelle jotakin!" Isän kanssa tyttö pääsi ylittämään vilkkaan kadun, ja he kiirehtivät miehen luokse. Onneksi meillä oli maitorahamme mukanamme! Saimme antaa siitä osan miehelle ja samalla todistaa Jeesuksesta. Pois lähtiessä tytär hyppeli innosta. On ihanaa antaa omastaan!
Viikkoja myöhemmin samalla kulmalla mies huomasi meidät ja huitoen kadun toiselta puolelta huusi kovaan ääneen: "Kaupungissa on vielä hyviä ihmisiä!" Vilkutimme hänelle. Jeesus, puhu tälle miehelle! Anna hänen seuraavaksi huutaa: "On olemassa hyvä Jumala!"
Mies, joka piteli päätään
Hän ei koskaan puhu. Hän tonkii roskiksia, hän istuu ovisyvennyksessä laihana ja takkuisena ja hyvin, hyvin rauhattomana. Hän kerää kiviäkin, asettelee ne penkille eteensä ja miettii, mitä niistä saisi.
Eräänä päivänä hän taas ilmestyi eteemme. Hän seisoi jalkakäytävällä eikä selvästikään tiennyt, missä oli tai minne mennä. Aloimme siunata häntä ja ojensimme kätemme häntä kohden. Jeesus, vapauta hänet! Mies nosti kätensä korvilleen ja kumartui kyyryyn. Paha henki hänessä ei kestänyt Jeesuksen läsnäoloa.
Uskomme, että hänet Jumala vielä tuo uudelleen eteemme, ja rukoilemme, että eräänä päivänä saamme nähdä, miten tämä mies seisoo vapaana ja suorassa.
Kaupustelija
Hänellä on toimi. Tiedättehän, hän pyrkii johonkin. Hän kantaa käsissään suuria muovipusseja, eri värisiä, joissa oli hyvä raahata kaikenlaista. Rannalta saattaa löytää vanhat, vielä joistain paikoin valkoiset lasten sandaalit. Jätekasoja kaivelemalla voi törmätä aarteisiin, vaikkapa tölkkeihin tai narukerään. Joku saattaisi niitä vielä tarvita, hän pohtii.
Hän kävi kerran talomme edessä. Ihan yhtäkkiä ovikello soi: mies aneli jotakin, edes jotakin, saadakseen syötävää. Juuri tuona päivänä ei meillä ollut antaa hänelle kuin sen verran, ettei hänen tarvinnut lähteä aivan tyhjänä eteenpäin.
Toisen kerran hän tuli luoksemme puistossa, kassejaan rytyyttäen. Hän laski kantamuksensa maahan ja alkoi esitellä löytöjään. Ostimme häneltä muutamalla kolikolla 80-luvun paksukehikkoisen sulkapallomailan. Verkko oli rikki, mutta mitä siitä. Lapset tekivät mailasta kiipeilytelinerakettiinsa ohjaimen. Kaupustelijamme tahtoi kiitollisena myös lahjoittaa meille jotain, maksua hän ei siitä millään huolinut, se oli hänen vastalahjansa, koska olimme aiemmin avanneet hänelle oven. Kassista löytyi kaislasta punottu homeinen rantamatto, se oli ollut hänen ohuen vaahtomuovipatjansa alla aina miehen nukkuessa kaduilla. Patja oli hänen ainoa kotinsa, ja nyt hän halusi antaa meille patjansa kaisla-alusen. Ottakaa, ottakaa! Matto käärittiin rullalle kainaloomme. Mies kertoi kahdesta tyttärestään ja avasi paitansa yläreunaa: tytärten nimet oli tatuoitu hänen rintaansa. Hän oli heistä hyvin ylpeä, sanoi toisen olevan lentäjä ja toisen lääkäri. Missähän mahtoivat tyttäret nyt olla?
Juttua riitti, lauseiden välistä kuului toistamiseen: "Jumala teitä siunatkoon!" Tupakkaakin olisi miehen tehnyt mieli, olisi hän malttanut sitä odottaakin, jos sitä olisi ostettu. Heilautimme kättämme hänelle, ja hän lähti menemään kasseineen, etsimään patjalleen sopivaa koloa.
Katsoimme mattorullaa, joka makasi maassa. Kuinka monta kertaa rikas ja hyväosainen ei tahdo antaa paljostaan? Mutta tätä miestä oli Jumala koskettanut. Hän tahtoi antaa vähästään, hän luovutti meille koko kotinsa perustuksen.
- - -
Kiitos, Herra, että opetat meitä antamaan iloiten! Muuta sydämemme, että näkisimme ne, jotka ovat puutteessa.
"Autuas se, joka vaivaista holhoo! Hänet Herra pelastaa pahana päivänä." Ps. 41:2
Teitä kaikkia siunaten
Sami, Ilona ja lapset
Kesän aikana olemme saaneet kohdata monia kadun ihmisiä. Vain Jumala tietää heidän kohtalonsa, meidän tiemme heidän kanssaan ovat vain ristenneet, mutta Pyhä Henki on puhutellut sekä meitä että heitä. Tässä muutama kohtaaminen.
Kioskin mykkä mies
Kulmakioski oli vielä keskiyön korvilla auki, kun kuljimme ohitse. Poikkesimme ostamaan kivennäisvettä, sillä oli yhä yli kolmekymmentä astetta lämmintä. Aukiolta kuului ravintolamusiikkia ja naurua, tuttu kävelykeppivanhus nukkui omalla penkillään, kissat livistivät varjoina pimeässä.
Kioskin kynnyksellä istui raitapaitainen mies hiljaa huojuen, epämääräistä ääntä mongertaen, käsi rinnan päällä koukussa vatkaten. Kuulin, miten Pyhä Henki kuiskasi: "Ostakaa hänelle jotakin!" Olimme jo menossa kassalle, mutta palasimme viileäkaapille ja valitsimme omenamehupullon. Kiersimme toisesta ovesta ulos ja takaisin raitapaitamiehen luokse. Hän oli noussut seisomaan, ja jotenkin hämmästyneenä tarkkasi meitä, kun laitoimme hänen käteensä mehun - korkki piti avata valmiiksi, sillä yksikätisenä mies ei olisi sitä saanut auki itse. Kylmä juoma maistui. Suljimme pullon ja toivotimme siunausta, saimmepa antaa vielä pienen setelin kouraan. Pieni, epäilevä ääni takaraivossa väitti: "Hän hukkaa rahan kuitenkin, turhaan annatte. Hänessä on riivaaja ja mykkä henki, näettehän itse." Olisimme rukoilleet, mutta toistaiseksi Herra kielsi. Hymyilimme, nyökkäsimme ja jatkoimme matkaa.
Puolen tunnin kuluttua mies könkkäsi meitä uudelleen vastaan. Mehupullo oli hävinnyt, raha varmaan samoin tein. Tällä kertaa me istuimme penkillä kadun reunalla, hän selvästikin tunnisti meidät, hidasti ja jäi seisomaan. Katsoin hänen ruskeisiin, syvälle painuneisiin silmiinsä ja sanoin suomeksi - miksi suomeksi! - sen lauseen, minkä tiesin hänen sieluunsa yltävän: "Jeesus rakastaa sinua." Miehen mongerrus lakkasi hetkeksi, hän hiljeni ihan, nosti sitten katseensa jonnekin ylös ja osoitteli kädellään kohti puun latvoja, sitten hän alkoi innokkaammin mumista. Ylhäällä oli jotain! Toivotimme uudelleen siunausta.
Hänen mentyään katsoimme toisiimme. Kenties seuraavalla kerralla saamme rukoilla hänen puolestaan. Ehkä vielä saamme nähdä tämän miehen puhuvan!
Marketin nurkan pikkutyttö
Suurten katujen risteyksessä keskustan laidalla on apteekin ja ruokakaupan yhdistelmä, marketti, joka on aina avoinna. Sinne saakka on turha kävellä päivisin, sillä helle on liian raju. Yöaikaan on kuitenkin usein helpompi käydä siinä suunnassa kaupunkia, ja saman tekevät monet muut. Liikennettä ja asiakkaita kulkee tasaisena virtana.
Marketin ovella istuu myöhään joka ilta pieni perhe. Nuori äiti kaupustelee tikkukaramelleja muovipussista ja tarjoaa kaupan ovesta kulkeville: Rouva, tahdotteko yhden? Tällä äidillä on ihan pieni pikkutyttö, kaksivuotias saparopää, joka myös joka yö päivystää oven vieressä. Harvoin hänellä on kenkiä, mutta likainen pehmolelu sentään aina kainalossa. Hän roikkuu äidin kaulassa, tepsuttelee asfaltilla, nujuaa ikkunaa vasten, kyykistelee ovensuussa kuin pieni öinen kujakatti.
Ensimmäisellä kerralla heidät tavatessamme ostimme heille kassillisen ruokaa. Kaupassa kyselimme Pyhältä Hengeltä: Näitä vai noita toisia leipiä kassiin? Otetaanko heille keksejä myös? Jumalalla on paras ymmärrys ja hän aina tietää, mitä joku tarvitsee! Äidin yllättyneet, kiitolliset silmät olivat meille suuri palkka. Tyttökin sai omat herkkunsa. Tämän kohtaamisen jälkeen he ovat aina tunteneet meidät kaukaa, ja monia kertoja olemme saaneet olla heitä auttamassa, milloin mitenkin.
Jumala, kunpa kaksivuotiaan ei tarvitsisi kerjätä öisin! Jospa hänkin pääsisi sänkyyn nukkumaan!
Yksijalkainen
Keskustan kauppakadun kulmassa aikaansa viettää yksijalkainen mies. Hän on onnekas, sillä hänellä on kainalosauvat, oikein sellaiset vanhanaikaiset, suuret ja puiset. Monella raajarikolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä, tämä mies seisoskelee usein sauvojensa varassa kadulla huudellen ihmisille. Hänellä lieneekin useita tuttuja, ainakin jotkut vastailevat kun hän kertoo kovaan ääneen mielipiteitään.
Maitokauppaan mennessämme Pyhä Henki pysäytti meidät tämän miehen kohdalle. Kaksitoistavuotias tyttäremme innostui: "Minä tahdon mennä antamaan miehelle jotakin!" Isän kanssa tyttö pääsi ylittämään vilkkaan kadun, ja he kiirehtivät miehen luokse. Onneksi meillä oli maitorahamme mukanamme! Saimme antaa siitä osan miehelle ja samalla todistaa Jeesuksesta. Pois lähtiessä tytär hyppeli innosta. On ihanaa antaa omastaan!
Viikkoja myöhemmin samalla kulmalla mies huomasi meidät ja huitoen kadun toiselta puolelta huusi kovaan ääneen: "Kaupungissa on vielä hyviä ihmisiä!" Vilkutimme hänelle. Jeesus, puhu tälle miehelle! Anna hänen seuraavaksi huutaa: "On olemassa hyvä Jumala!"
Mies, joka piteli päätään
Hän ei koskaan puhu. Hän tonkii roskiksia, hän istuu ovisyvennyksessä laihana ja takkuisena ja hyvin, hyvin rauhattomana. Hän kerää kiviäkin, asettelee ne penkille eteensä ja miettii, mitä niistä saisi.
Eräänä päivänä hän taas ilmestyi eteemme. Hän seisoi jalkakäytävällä eikä selvästikään tiennyt, missä oli tai minne mennä. Aloimme siunata häntä ja ojensimme kätemme häntä kohden. Jeesus, vapauta hänet! Mies nosti kätensä korvilleen ja kumartui kyyryyn. Paha henki hänessä ei kestänyt Jeesuksen läsnäoloa.
Uskomme, että hänet Jumala vielä tuo uudelleen eteemme, ja rukoilemme, että eräänä päivänä saamme nähdä, miten tämä mies seisoo vapaana ja suorassa.
Kaupustelija
Hänellä on toimi. Tiedättehän, hän pyrkii johonkin. Hän kantaa käsissään suuria muovipusseja, eri värisiä, joissa oli hyvä raahata kaikenlaista. Rannalta saattaa löytää vanhat, vielä joistain paikoin valkoiset lasten sandaalit. Jätekasoja kaivelemalla voi törmätä aarteisiin, vaikkapa tölkkeihin tai narukerään. Joku saattaisi niitä vielä tarvita, hän pohtii.
Hän kävi kerran talomme edessä. Ihan yhtäkkiä ovikello soi: mies aneli jotakin, edes jotakin, saadakseen syötävää. Juuri tuona päivänä ei meillä ollut antaa hänelle kuin sen verran, ettei hänen tarvinnut lähteä aivan tyhjänä eteenpäin.
Toisen kerran hän tuli luoksemme puistossa, kassejaan rytyyttäen. Hän laski kantamuksensa maahan ja alkoi esitellä löytöjään. Ostimme häneltä muutamalla kolikolla 80-luvun paksukehikkoisen sulkapallomailan. Verkko oli rikki, mutta mitä siitä. Lapset tekivät mailasta kiipeilytelinerakettiinsa ohjaimen. Kaupustelijamme tahtoi kiitollisena myös lahjoittaa meille jotain, maksua hän ei siitä millään huolinut, se oli hänen vastalahjansa, koska olimme aiemmin avanneet hänelle oven. Kassista löytyi kaislasta punottu homeinen rantamatto, se oli ollut hänen ohuen vaahtomuovipatjansa alla aina miehen nukkuessa kaduilla. Patja oli hänen ainoa kotinsa, ja nyt hän halusi antaa meille patjansa kaisla-alusen. Ottakaa, ottakaa! Matto käärittiin rullalle kainaloomme. Mies kertoi kahdesta tyttärestään ja avasi paitansa yläreunaa: tytärten nimet oli tatuoitu hänen rintaansa. Hän oli heistä hyvin ylpeä, sanoi toisen olevan lentäjä ja toisen lääkäri. Missähän mahtoivat tyttäret nyt olla?
Juttua riitti, lauseiden välistä kuului toistamiseen: "Jumala teitä siunatkoon!" Tupakkaakin olisi miehen tehnyt mieli, olisi hän malttanut sitä odottaakin, jos sitä olisi ostettu. Heilautimme kättämme hänelle, ja hän lähti menemään kasseineen, etsimään patjalleen sopivaa koloa.
Katsoimme mattorullaa, joka makasi maassa. Kuinka monta kertaa rikas ja hyväosainen ei tahdo antaa paljostaan? Mutta tätä miestä oli Jumala koskettanut. Hän tahtoi antaa vähästään, hän luovutti meille koko kotinsa perustuksen.
- - -
Kiitos, Herra, että opetat meitä antamaan iloiten! Muuta sydämemme, että näkisimme ne, jotka ovat puutteessa.
"Autuas se, joka vaivaista holhoo! Hänet Herra pelastaa pahana päivänä." Ps. 41:2
Teitä kaikkia siunaten
Sami, Ilona ja lapset