"Setä nukkuu"

Maaliskuinen Mazatlan. Yöt ovat kylmiä asunnottomille, jotka käpertyvät ovisyvennyksiin ja puistojen penkeille. Lämpötila on kymmenen asteen korvilla, mereltä käy viima.

Olemme tavanneet viime aikoina taas uusia kodittomia ihmisiä. Joitakin emme ole nähneet enää uudestaan, mutta toisten kanssa saamme keskustella useampaan otteeseen. Jonkun on poliisi ryöstänyt, jalat ovat koiranpuremien vuoksi haavoilla ja tulehtuneet. Peittokin on viety. Viemme huovan ja paidan sekä pari leipää ja tomaatin. Kerromme Jeesuksesta ja kysymme, saako rukoilla.

Ihminen, jolla ei ole mitään, tarvitsee ruokaa, niin maallista kuin hengellistä. Meillä on usein itsellämme todella tiukkaa, joskus ei ole kuin pari litraa juomavettä seitsemälle hengelle, mutta kun katsoo katujen ihmisiä, ymmärtää miten onnekas itse on. Meillä ei ehkä ole tyynyjä lapsille, mutta meillä on katto. Meillä ei aina ole hammastahnaa, mutta hampaat sentään. Haarukoita on neljä, ja eikö se ole jo paljon! Suomalaiseen elintasoon sokeutunut vanha minä rakoilee, ja hyvä niin. Aina on joku, jolla on paljon suurempi tarve kuin minulla. Ja kaikista suurin aarre on Herra Jeesus!

"Shh, ollaan hiljaa, setä nukkuu." Näin monesti sanon nelivuotiaalle Klaralle, kun hän hyppelee puistoon leikkimään ja kuljemme jonkun kadulla nukkuvan ohi. Lapsi ei kauhistele. Klara sitä paitsi kertoo monelle mielellään Jumalasta. "Setä hei! Tiedätkö, mikä Raamattu on? Raamatussa kerrotaan miten Jeesus rakastaa ja on hyvä. Mä rakastan Jeesusta! Jeesus tulee yhtenä päivänä hakemaan meitä taivaaseen!"

Muistelen Raamatun sanoja. Jos lähimmäiselläsi on nälkä, mutta ette anna hänelle, mitä hän tarvitsee, miten voitte sanoa hänelle: syökää ja lämmitelkää ja menkää rauhassa... Mutta Jumala, näitä ihmisiä on niin paljon! Tunnen pienuutta ja riittämättömyyttä. Bordellin nuoret pojat hameissaan, maalattuine kasvoineen ja rikkinäisine sydämineen. Äidit likaisine lapsineen, niin surullinen katse silmissään. Vanhukset löyhkäävine housuineen, kun kukaan ei vie pesulle.

Mutta Jumala puhuu minulle Ruutista. Poimi, lapseni, teiden ja aitovierien sivustoilta, poimi sieluja, hätää kärsiviä, poimi yksitellen. Poimi pellon laidoilta kuten Ruut tähkiä. Kerää sieltä, minne seurakunnat eivät ole yltäneet. Hae minun rakkaani kotiin. Kutsu kaikki. Isän luona on monta asuinsijaa, ja minä tahdon, sanoo Jumala, että nämä toisten halveksimat pääsevät kunniapaikoille minun pöytääni. Poimi, lapseni. Jokaisesta sielusta olen minä jo maksanut hinnan.

Ja me kävelemme, Sami ja minä. Etsimme ihmisiä. Katsomme silmiin. Jokainen päivä on erilainen. Ja me opimme, että vastoinkäymiset muuttuvat Jumalan kädessä siunauksiksi, joiden kautta moni saa kuulla Isän rakkaudesta. Mitä ovat meidän hometalomme, menetyksemme tai sairastumisemme. Mitä on minun oma särkymiseni, jos voin kaiken antaa Jumalalle. Emme kysy, miksi vaikeita ja raskaita asioita tapahtuu meille. Jumala muuttaa meidän raskaat kokemuksemme, ja eräänä päivänä niistä tulee kultaisena sädehtivä polku yksinäisten ja hylättyjen luo. Löytää helpommin särjetyn ihmisen, näkee tarvitsevan sydämen. Ja jonain päivänä tähkä on valmis poimittavaksi.