Roskiksilla on ihmisiä. Roskiksilla on seurakunta!
Pyhä Henki sanoi sanat lämpimästi, hyvin läheltä. Huomaatko? He tulevat aina roskiksille. Sieltä sinä heidät löydät, penkomasta kasoja. Ota mukaasi sanoja, ota ruokaa, vie mehua, jaa siunaukseni. Ei tarvitse mennä kauas. He tulevat itse. Ja heillä on nälkä. Kaiken nälkä.
Victoria tuli taas toissapäivänä lähiroskikselle. Kolmisenkymmentä helteisessä illassa haisevaa jätesäkkiä. Jotkut levitelty jo pitkin poikin kiveykselle. Koirat, kissat ja kodittomat ihmiset - kaikki etsivät jotakin. Victoria on laiha, niin laiha, että hän ei näytä syövän joka päivä. Pitkät, takkuiset hiukset aina silmillä, kasvot piilossa, mutta aina valmiina hymyilemään ujon häpeilevästi, rikkinäiset hampaat välähtäen, jos hänet huomataan.
Ja huomasimmehan me. Victoria ilahtui hurjasti, kun sanoin hänen nimensä. Että hän ei ollutkaan vain varjo. Ei mikään näkymätön, olematon tai turha. Että joku kysyi, mitä kuuluu. Victoria tahtoi kaivaa aarrepussukastaan meille vastalahjan. Saimme muovisen, sinisen, rikkinäisen lastenkellon puolikkaan. Ajatella, mihin kaikkeen sen olisi vielä katukaupassa voinut vaihtaa! Mutta ei, hän tahtoi antaa sen meille. Kiitimme kauniisti. Victoria hävisi yön pimeyteen. Seuraavana päivänä kun tapasin hänet ja huusin heipat tien toiselta puolelta, hän ilahtui vielä enemmän ja aivan säteili. On ihanaa tulla huomatuksi!
Joskus ajattelen, että meillä on varmaan roskisskannerisilmät. Mitkäkö ne ovat? Ne ovat ne silmät, jotka skannaavat maisemasta näkymättömiä ihmisiä. Roskisihmiset nimittäin ovat varjoja, he ovat näkymättömiä. Töihinsä kiirehtivät hyvinpukeutuneet kaupunkilaiset eivät tiedä heitä olevankaan. Eivätkä kaikki seurakuntalaisetkaan tiedä heidän olemassaolostaan - roskisihmiset eivät nimittäin käy seurakunnissa. He ovat niin olemattomia, että heidät pitää skannata esiin. Kutsua nimeltä. Houkutella. Ruokkia. Ja heidän pitää uskaltaa tulla nähdyiksi.
Skannaan jo maisemaa niin jokapäiväisenä tapanani, että kun kaupungin ihmisvilinässä erotan kodittoman, hänen olemuksensa aivan pomppaa esiin, Pyhä Henki ympyröi sen kohdan alleviivaustussilla, nuoli osoittaa siihen, hei tässä näin, tämä tyyppi joka makaa maassa! Ja voi, miten maisemassa onkaan paljon ympyröityjä ja alleviivattuja! Kippurassa kyyhöttäviä, pakoon luikkivia. Sammuneita, tyhjyyteen tuijottavia. Ja arvasit oikein: melkein kaikki löytyvät roskiksilta.
Victorian jälkeen tapaan taas Laihanpojan. Hän ei puhu koskaan mitään. Emme tiedä hänen nimeään, mutta lapset sanovat häntä Laihaksipojaksi, koska hänen ainoa vaatetuksensa, housunriekaleet, roikkuvat lähes polvissa. Hän ei katso päin eikä ota kontaktia, mutta kyllä hän kuulee, sillä nytkin hän kääntyy, kun huudan: Hey amigo! Hei kaveri! Haluaisitko leipää? Tule vain ottamaan. Minun pitää mennä kyykkyyn kuin lapselle puhuessa, vaikka Laihapoika onkin itseäni pidempi. Ei hän muuten tule. Hän nykäisee leivät ja mehupurkin hätäisesti kädestäni ja pyörähtää jo karkuun. Viimeksi hänelle antamamme vaatteet hän on joko kadottanut tai myynyt, toivottavasti niistä ehti olla hänelle apua. Tai sitten hänet on ryöstetty. Kadulla kaikki kelpaa, kaikella voi olla jotain arvoa... Hengellä ei ehkä enää niinkään. Mutta Laihapoika kyllä ottaa leivät ja kuulee puheen. Hänellä on vielä sentään korvat päässä. Tapaamme ehkä hänet muutaman päivän päästä jälleen roskakasoilta...
Minä löydyn roskiksilta, kuiskaa Jeesus. Minulla on haisevat farkunjämät, sätkä ylähuulessa ja arpiset ranteet. Minulla on nälkä.
Annathan minulle ruokaa? Näetkö minut?
